torstai 1. syyskuuta 2016

Kuopattuja oliiveja ja typeriä kyselyitä

Tapaus 4:
Kun oot täysin uudessa maassa, niin jopa kaupassa käyminen on ajatusta ja vaivaa vaativa prosessi. Keskikokoisessa lähimarketissakin saa kulumaan aikaa toista tuntia, kun tuijottelee uusia ja erilaisia tuotteita ja koittaa tehdä vertailua niiden turvallisen tuttuihin suomalaisiin serkkuihin.
Käytin tänään Thrifty Foodsissa 10 minuuttia oliivihyllyllä. Mikäli keskinkertaisella englannillasi luulit, että kivettömät oliivit olisivat seedless olives, olit väärässä. Kivetön on pitted. Kun keskinkertaisella englannilla kuvittelee, että pit tarkoittaisi monttua, kuoppaa tai kuilua, "kuopattu oliivi" kuulostaa valehtelematta hieman epämääräiseltä.
Lisäksi oon törmännyt violetteihin paprikoihin, normikaupoissa myydään tiskillä kanansydämiä ja maitotuotteiden hinnat aiheuttavat valtavaa henkistä närästystä. Kun kerran kannat sylissä kaupasta kotiin ostokset kahdessa ruskeassa kahvattomassa paperikassissa (just sellaisissa, joita kaikissa jenkkileffoissa näkee), muistat joko ottaa repun tai pari kahvallista muovikassia kämpiltä mukaan. 

Tapaus 5:
Hankalimmalta tähän mennessä on tuntunut vastaaminen kysymykseen ”how are you?”. Esimerkiksi joka kerta kaupan kassalla alkaa pieni henkinen venkoilu, kun kassaneiti tuijottaa ystävällisesti silmiin ja kysyy miten menee. En tiedä mikä ihme siinä on, mutta ko. kysymys tekee olosta erittäin epämukavan. Totta kai tiedän, että kysymykseen pitäisi suhtautua vähän kuin tervehdykseen, mutta mitä hittoa! Suomalainen on tottunut vastaamaan kunnolla kysymyksiin tai sitten olemaan kokonaan vastaamatta. Tuollainen tarkoitukseton ja epäaito kiinnostus toisen ihmisen tunnetilaa, elämäntilannetta ja henkistä hyvinvointia kohtaan tuntuu niin väärältä. Ihan kuin tuntematon ihminen yrittäisi päästä luikertelemaan ihon alle – mitä hittoa se kassaneidille kuuluu, miten mulla menee! 

Victoriassa on ihan tolkuton määrä kukkia joka paikassa.


Tapaus 6:
Tämä vaatii oikeastaan laajuudensa takia jo oman otsikon: Saapumismasennus

Vaikka on äärimmäisen mielenkiintoista ja upeeta olla täällä, ei fiilis kanna ihan joka hetkeen. BUUM. Nyt suuri vaihtotabu on paljastettu - pahoittelut tuleville bloggaajille, jotka yrittävät esittää, että jokainen hetki ja sekunti alusta alkaen on maailman siisteintä ja tajuntaa räjäyttävää. Oikeastaan näin ensimmäisen viikon aikana monena hetkenä (poislukien ne, kun kiipeät aurinkoista vuoren rinnettä ylös ja vain muutamien metrien päässä sun yläpuolella lentää valtavia mustia haukkoja, niemen takaa avautuu valtava sädehtivä meri tai tuijotat kampuksella bussin ikkunasta ihan tien vieressä nurmea tyytyväisenä mutustelevaa peuraa) fiilis on aika perus, silloin tällöin jopa kehnohko. 

Voisin ihan hyvin olla omassa ihanassa Ruusulan pesässäni, istua omalla sängyllä, juoda omasta Iittalan Tanssi-mukista itse jauhettua Kesäkahvia ja kuunnella ikkunasta vaimeita syksyä enteileviä Helsingin ääniä. Voisin ilman ponnisteluja mennä verkkarit jalassa hakemaan loppumaan päässyttä suomalaista maitoa kulman takaa tutusta lähi-Alepasta, hymyillä samalle tutulle kassatädille ja ilahtua tarjouksessa olevasta jo valmiiksi edullisesta ruisleivästä. Kaikki olisi tuttua, normaalia, turvallista, varmaa ja helppoa.
Sen sijaan kaikki on uutta, erilaista, erikoista, outoa, epävarmaa ja joskus ahdistavaakin. Joka päivä joutuu yksin ponnistelemaan itsestäänselvyyksinä pitämiensä asioiden eteen, oppia ja havainnoida uutta. Ja tämä on sentään Kanada! Kaikki puhuvat englantia, aurinko paistaa suurimman osan ajasta ja ihmiset ovat ihania ja erittäin melko vähän pelottavia. Tämähän on helpoin paikka maailmassa olla yksin, ja silti iltaisin kaipaisin iltateetä ja tomaattijuustokurkkuruikkareita ja Hercule Poirotin katselua omassa kodissa, Suomessa. 

Suurin selittävä tekijä ajoittaiselle takaisin kaipuulle on se fakta, että olen yksin. Kirjoitan tätä keskiviikkoiltana, kun huomenna torstaina vasta alkaa orientaatio ja pääsen kunnolla tutustumaan ihmisiin. Lukuunottamatta viikonlopun treffailua Vancouverissa Rosan kanssa (tsekatkaa hänen bloginsa myös!), oon tehnyt ja nähnyt ja kokenut kaiken yksin. Se on toisaalta maailman siisteintä, mutta toisaalta turhauttavaa. Oon kyllä tutustunut jo yhteen victorialaiseen, vancouverilaiseen, ruotsalaiseen, aussiin ja intialaiseen. Vancouverissa baarissa juttelin kahden reissaavan saksalaistytön kanssa, mutta tapaaminen Victoriassa ei lopulta onnistunutkaan. Bussissa tapasin irkkupojan, jota suuresti huvitti ja hirvitti miten mun nimi kirjoitetaan (googlatkaa mun etunimi, jos ette hiffanneet).

Nyt olisi hyvä hetki heittää arvauksia, kuinka kauan saapumismasennus jatkuu. Huomiseen? Viikonlopun yli? Viikko? Puolitoista? Kaksi? Kun ei henkisesti vielä oikein ole täällä, mutta ei enää Suomessakaan. 

Voisin tulevaisuudessa hommaa venetalon.

6 kommenttia:

  1. Nopeesti se ohi menee kun oot niin kiireinen koulun, uusien kavereiden ja matkustelun kanssa ettet ehi masistella �� t. Rosa

    VastaaPoista
  2. Pari kolme viikkoa alkumasista, niin johan helpottaa. Voin luvata, että loppua kohden et millään haluaisi lähteä kotiin ja koet lopulta samat fiilikset potenssiin kymmenen palattuasi ankeaan Suomeen. Kunhan päivärytmistä saa vähän kiinni ja löytää seuraa, niin elämä on taas ihanaa :). Tsemppiä syksyyn, täällä seuraillaan sun matkaa ihastellen, pienellä kateudella, omia ulkomaanvuosia lämmöllä muistellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moni on sanonut samaa. Uskon siihen! Kiitos paljon ja oikein paljon tervetuloa mukaan. :)

      Poista
  3. Hyvin samankaltaisia ajatuksia oli itsellänikin kun kahdeksan vuotta sitten Michiganiin muutin. Osittain ajatukset ovat muuttuneet, mutta how-are-yout kypsyttää edelleen �� Koti-ikävä yllättää ajoittain, jopa näiden vuosien jälkeen ja tällä ikää (tuplasti sinua vanhempi). Tsemppiä! Nauti kokemuksista ja ihanista päivistä, ja toivottavasti lohtua ikäväpäiviin tuo se, että ne menevät ohi suhteellisen nopeasti ja kanssa-ikävöijiä löytyy ainakin netistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi Hanna! Mahtavaa, että löytyy vertaistukea - ehdin jo ajatella, että onko mussa jotain vialla, kun edelleenkin tyhjänpäiväiset how-are-yout vaivaannuttavat. :)

      Poista