Beacon Hill Park ja ensimmäinen postaus

Istuskelen Beacon Hill puiston penkillä ja pohdin miten aloittaisin. Otin just ehkä lievästi hieltä haisevat lenkkarit veke jalasta ja ai että kuumottava aurinko tuntuu hyvältä varpaissa. Penkin molemmilla puolilta lähtee polun viertä kiertämään valtavat värikkäät kukkapenkit. Nopealla silmäyksellä lajikkeita on lähemmäs kaksikymmentä. Aika idyllinen mesta riikinkukkoineen, suloisine siltoineen ja suihkulähteineen – tosin japanilaisilta selfietikkuturisteilta ei tämäkään paikka välty.

Niin. Päätin aloittaa kirjoittaa vaihtoblogia, mutta niin kuin melko usein elämässä, aloittaminen tuntuu jostain kumman syystä hankalalta. Ja on mukana ehkä ripaus tyhjän paperin kauhuakin. Oon kuitenkin ollut täällä jo useamman päivän, joten tuntuisi tyhmältä aloittaa ihan alusta.

Tässä hetken mietittyäni ja pähkinöitä naposteltuani päädyin itseni kanssa jonkinlaiseen päätökseen: kerron alkuun parista tapauksesta ja kohtaamisesta. Sillä on hyvä päästä alkuun. Ja varoituksena: niin laimealta jankutukselta kuin se kuulostaakin, niin oikeasti, kanadalaiset ovat aivan superystävällisiä. Tai sitten oon vain törmännyt hyvin poikkeuksellisiin ihmisiin. Mulle sopii oikein hyvin elää tässä illuusiossa.

Tapaus 1:
Ennen kuin alan selittää, on tärkeää tietää, että rakastan pesukarhuja. Pesukarhut on maailman huikeimpia otuksia. Ja oon tosissani. Jos ette usko, niin katsokaa Youtubesta pesukarhuvideoita. Tai jos ootte Instagramissa, niin alkakaa seuraa tiliä pumpkintheraccoon. Vannon, että elämästä ei sen jälkeen tule ainakaan kurjempaa. Mulla on pesukarhulakanat, pesukarhuservettejä ja voi kunpa olisi olemassa pesukarhuastioita! Oon myös jo valmiiksi nimennyt mun kaksi tulevaa pesukarhua. Nimet ovat Pikku-Ukko ja Ukko-Pikku eli Pikkis ja Ukkis.

Epämääräisen alustuksen jälkeen päästään itse tarinaan. Sain vuokrahuoneen omalla kylppärillä erään yliopistolla työskentelevän miehen talon alakerrasta. Mies vaikutti normaalilta ja luotettavalta, mutta ajattelin siitä huolimatta nukkua ensimmäiset yöt veitsi tyynyn alla. En halua löytää itseäni paloiteltuna kenenkään pakastimesta. Tällä vuokranantajalla on pihallaan kanala, jossa on muutama kana. Hän kertoi, että niitä on ollut enemmänkin, mutta kerran vai kahdesti on käynyt niinki onnettomasti, että pesukarhut ovat päässet kanojen kimppuun. Lisäksi yhdeltä kanalta puuttuu toinen silmä pesukarhujen hyökkäyksen takia. Kuuntelin ja tuijotin herkeämättä kanalan takana olevaa puskaa. Toivon, että mies ei huomannut hurmioitunutta loistetta mun silmissä, kun tajusin, että pesukarhuja on oikeasti olemassa! Täällä! Ihan mun lähellä, tallustamassa samoja pihoja!
Mumisin lopulta vain ”oh no, that’s so sad!” enkä kehdannut mainita, että rakastan pesukarhuja.

Tapaus 2:
Kirjoitan tapauksen 2, koska haluan jotenkin havainnollistaa kanadalaisten avoimuutta ja ystävällisyyttä. Itseasiassa äsken, juuri tällä samaisella penkillä istuessani ja kirjoittaessani, ohi käveli vanhempi pariskunta ja nainen pysähtyi mun kohdalla huudahtaen iloisesti, että meillä taitaa olla samanlaiset paidat! Mulla on päällä viininpunainen ylhäältä reikäinen (kauniisti sanottuna kai pitsinen, mutta koristeet ovat mielestäni liian isoja pitsiksi, joten reikäinen on lähempänä) toppi. Vertailtiin ja ihasteltiin hetken aikaa paitojamme, kunnes pariskunta jatkoi matkaa hyvien päivänjatkojen saattelemana.

Mutta takaisin siihen alkuperäiseen tapaukseen. Kävin kampuksella noutamassa opiskelijakortin ja jatkoin siitä matkaa bussilla Mount Douglasille. Kysäisin kuskilta, kuinka paljon matka maksaa, johon hän vastasi, että eikö mulla ole opiskelijakortissa bussilippua. Ennen kuin ehdin vastata kieltävästi, bussin takaosasta nousi mies ja sanoi, että hänellä olisi ylimääräisenä päivälippu, oli kuulemma juuri käynyt lataamassa korttiin aikaa, eikä tarvitsisi sitä enää. Ja mitä tekee kuski? Sanoo vain, että no sehän on loistavaa, tällä pääset liikkumaan sitten koko päivän! Tuijotin molempia miehiä ja mietin, ovatko he tosissaan. Olivat. Juteltiin matkalla kuskin, tämän antropologiaa opiskelevan bussilipunlahjoittajan ja bussin etuosassa istuvan naisen kanssa suomalaisen koulujärjestelmän hienoudesta ja sain vielä pyytämättä tarkat ohjeet millä pysäkillä jäädä pois ja miten pääsen Mount Douglasille. 

Tapaus 3:
Kanadassa ylipäätään, mutta etenkin Victoriassa ihmiset ottavat kuulemma melko rennosti. Ainakin rennommin kuin suomalaiset. Eräs naureskeli Vancouverissa mun nopealle kävelytahdille, ja sanoi, että Victoriassa kyllä "you learn to relax". Voisin siis ottaa absurdiksi tavoitteeksi opetella kävelemään hitaasti. En usko tähän itsekään, mutta ei sitä koskaan tiedä. Hassuja asioita tapahtuu.

Taidan jättää ensimmäisen postauksen tähän. En halua kirjoittaa maratoonitekstiä, sillä kukaan ei nykypäivänä jaksa lukea pitkiä juttuja. Ihmiset tykkää lyhyistä pätkistä ja kuvista. Pesukarhujen kuvista.

Näkymät Mount Douglasin huipulta.