Haukotustakin helpommin tarttuu hymy

Tapaus 24: Ovatko kanadalaiset onnellisempia kuin suomalaiset?

Sunnuntai, herrasmiehet ja heidän minipurjeveneensä.

Ihmiset hymyilevät enemmän ja vaikuttavat olevan tyytyväisempiä Victoriassa. En ole keksinyt tai havainnut mitään muuta syytä kuin sen, että tuntemattomatkin nostavat katseensa kadulla, kaupassa, puistossa ja bussipysäkillä, hymyilevät, tervehtivät ja ehkä kommentoivat jotain pientä ja huoletonta. Kaupassa olen kohdannut paikallisia, keskustellut mitä kummallisemmista asioista, ja tiedänpä muuten, että lähikaupan keski-iän kynnyksellä olevan kassan hiustenkasvu hidastui ensimmäisen lapsen saannin jälkeen. 

Edelleen kadulla koiran kanssa kulkiessa silloin tällöin tulee pakonomainen tarve pitää katse visusti asfaltissa ja puoliksi mädänneissä vaahteranlehdissä, mutta melko kiitettävästi jo nostan oma-aloitteisesti leukani ja otan rohkean röyhkeästi katsekontaktia. Tänä aamuna aamulenkillä puhistessani jyrkkää ja melko pitkää ylämäkeä ylös naureskelimme vieressä kulkevan rouvan kanssa, että ainakin kunto kasvaa tässä huhkiessa. Suomessa todennäköisesti olisin tehnyt kaikkeni välttääkseni kontaktia, hölkännyt nopeasti ohi rouvasta, jättäytynyt jälkeen ja odottanut, että tuntematon lajikumppanini katoaisi näkökentästäni, tai vähintään pyrkinyt pidättämään hengitystäni - eihän se nyt sovi muiden kuullen niin kovaan ääneen läähättää. 

Näissä kohtaamisissa oleellista ei ole se, minkä niminen turre kenelläkin on, onko tämä sateisin syksy Victoriassa vuosikausiin, kumpi omenamehu on parempaa, tietääkö juttuseurani missä Helsinki on tai kuinka eräänkin Skotlannista kotoisin olevan rouvan kaikki sisarukset asuvat eri puolilla maailmaa. Oleellista on se, kuinka hiton hyvältä kontakti ihmisten kanssa tuntuu. Uskaltaisin väittää, että haukotustakin helpommin tarttuu hymy. 

En usko, että kohtaamillani ihmisillä on kaikki asiat elämässä järjestyksessä ja elämä silkkaa onnea, iloa ja rakkautta, mutta siinä lyhyessä hetkessä ystävällisyys on vilpitöntä ja aitoa. Eikä sen tunteen tarvitse kestää kuin sen pienen hetken, hymyn sekaisen hymähdyksen, kun huomaamatta askel ja kohtaaminen kerrallaan ihmisyys ei tunnukaan niin mahdottomalta.