Haukotustakin helpommin tarttuu hymy

Tapaus 24: Ovatko kanadalaiset onnellisempia kuin suomalaiset?

Sunnuntai, herrasmiehet ja heidän minipurjeveneensä.

Ihmiset hymyilevät enemmän ja vaikuttavat olevan tyytyväisempiä Victoriassa. En ole keksinyt tai havainnut mitään muuta syytä kuin sen, että tuntemattomatkin nostavat katseensa kadulla, kaupassa, puistossa ja bussipysäkillä, hymyilevät, tervehtivät ja ehkä kommentoivat jotain pientä ja huoletonta. Kaupassa olen kohdannut paikallisia, keskustellut mitä kummallisemmista asioista, ja tiedänpä muuten, että lähikaupan keski-iän kynnyksellä olevan kassan hiustenkasvu hidastui ensimmäisen lapsen saannin jälkeen. 

Edelleen kadulla koiran kanssa kulkiessa silloin tällöin tulee pakonomainen tarve pitää katse visusti asfaltissa ja puoliksi mädänneissä vaahteranlehdissä, mutta melko kiitettävästi jo nostan oma-aloitteisesti leukani ja otan rohkean röyhkeästi katsekontaktia. Tänä aamuna aamulenkillä puhistessani jyrkkää ja melko pitkää ylämäkeä ylös naureskelimme vieressä kulkevan rouvan kanssa, että ainakin kunto kasvaa tässä huhkiessa. Suomessa todennäköisesti olisin tehnyt kaikkeni välttääkseni kontaktia, hölkännyt nopeasti ohi rouvasta, jättäytynyt jälkeen ja odottanut, että tuntematon lajikumppanini katoaisi näkökentästäni, tai vähintään pyrkinyt pidättämään hengitystäni - eihän se nyt sovi muiden kuullen niin kovaan ääneen läähättää. 

Näissä kohtaamisissa oleellista ei ole se, minkä niminen turre kenelläkin on, onko tämä sateisin syksy Victoriassa vuosikausiin, kumpi omenamehu on parempaa, tietääkö juttuseurani missä Helsinki on tai kuinka eräänkin Skotlannista kotoisin olevan rouvan kaikki sisarukset asuvat eri puolilla maailmaa. Oleellista on se, kuinka hiton hyvältä kontakti ihmisten kanssa tuntuu. Uskaltaisin väittää, että haukotustakin helpommin tarttuu hymy. 

En usko, että kohtaamillani ihmisillä on kaikki asiat elämässä järjestyksessä ja elämä silkkaa onnea, iloa ja rakkautta, mutta siinä lyhyessä hetkessä ystävällisyys on vilpitöntä ja aitoa. Eikä sen tunteen tarvitse kestää kuin sen pienen hetken, hymyn sekaisen hymähdyksen, kun huomaamatta askel ja kohtaaminen kerrallaan ihmisyys ei tunnukaan niin mahdottomalta.

Pitikö tämän olla vaihtoblogi?

Tapaus 23: Reading break - Hawaiii

Välillä tuntuu, että pitäisikö blogia alkaa kutsua vaihtoblogin sijana reissublogiksi?

Kun ensimmäisenä orientaatiopäivänä dekaani heitti vitsillä, että reading breakia pitäisi kutsua enemmänkin Hawaii breakiksi, koska sinnehän kaikki aina menevät, alkoi pienessä vaihto-oppilaan päässä raksuttaa. Lopulta raksutus oli niin suuri, että liput tuli hommattua ja 4. marraskuuta iloinen joukko kansainvälisiä opiskelijoita marssi lentokoneeseen ja kohti Honolulua.

Koska kokonaisesta viikosta aikajärjestyksessä tarinana kertominen on mielestäni tylsää, kokosin muutaman pointin matkastamme kuvien kera, totta kai.

Waikiki Beach on erittäin täynnä turisteja ja hotelleja. Vietimme ensimmäiset viisi yötä airbnb:ssä siellä, mutta päätimme vuokrata auton, jolla pääsi näppärästi karkuun ahdistavia turistirysiä. Suomalainen ajokortti riitti vallan mainiosti, joten kansainvälistä ajokorttia ei oikeastaan Kanadassa ja Jenkeissä reissatessa tarvitse.

Auringonlaskut olivat totta kai mielyttävää katseltavaa. Kuva ensimmäiseltä illalta Waikiki Beachilta.

Autolla ja jopa bussillakin pääsee vähän syrjäisemmille ja rauhallisemmille rannoille. Kuvassa Makapuu Beach.

Meillä kävi erittäin hyvä tuuri, sillä eräällä (nimeä emme millään muista) rannalla törmättiin merikilpikonniin. Yksi kaveri paistatteli rannalla, mutta sen toverit eivät uskaltaneet rantavettä pidemmälle. 

Niin kaupungit kuin uiminenkin ovat parhaimmillaan öisin - ainakin Havaijilla. ;)

Rantailun lisäksi tehtiin useampi hike. Niistä ehdoton kohokohta oli Three Peaks - Oahun vaarallisin reitti. Olisin ehkä jättänyt tekemättä, mikäli olisin tiennyt, mitä tuleman pitää. 4 tunnin patikoinnin aikana jouduimme muun muassa kiipeämään kalliota pitkin pelkän köyden varassa ja tasapainottelemaan suurien kivenlohkareiden välissä noin 40 cm leveällä polulla, kun molemmin puolin polkua avautui satojen metrien pudotus. 

Noin puolessa välissä törmäsimme tähän kaveriin. Kaija ei paljoa meistä välittänyt, vaan jatkoi tyytyväisenä lounaansa mutustelua. Mahtava lintu!

Kävimme lopulta vain ensimmäisellä huipulla, joka jo itsessään oli melkoinen saavutus. Muiden vastaantulleiden mukaan ensimmäisen huipun maisemat ovat ne parhaimmat. Lisäksi reitti toiselta kolmannelle huipulle on erittäin vaarallinen. Koska jo reitti ensimmäiselle huipulle oli ihan tarpeeksi älytön, kenelläkään ei ollut hinkuja lähteä selvittämään kuinka paljon vaarallisemmaksi meno voisi vielä muuttua. Ylipäätään Three Peaksilla on kuollut jonkun verran jengiä...

Siinä sitä kiivetään, vielä hymyissä suin ennen kalliokiipeilyn alkamista. ;)

Maisemat olivat kuitenkin kaiken sen hien, kuran, adrenaliinin ja haavojen arvoista!

Viimeisenä iltana illallistimme rannalla valtavan kuun, tähtien ja palmujen alla. 

Täytyy tähän väliin antaa muutama ylistyksen sana Huawein Honor 7:n kameralle. Tarpeeksi pitkällä suljinajalla se pystyy ikuistamaan jopa tähdet öisellä rannalla.

Suuri pettymys oli, että emme päässeet surffaamaan reissun aikana. Waikikin alueella aaltoja ei ollut laisinkaan ja pohjoisosassa aallot taas ylsivät parhaimmillaan kymmenen metrin tienoille. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut kovinkaan houkutteleva...

Kaksi viimeistä yötä yövyimme Oahun pohjoisosassa, joka oli ihanan rauhallinen ja hieman autenttisempi kuin tukkoinen Waikiki. 

Reissuun samoihin aikoihin lähti useampi vaihtariporukka, joten iltaisin ei tarvinnut miettiä, mitähän sitä tekisi. And danke and tak to my beautiful bear hunter girls! ;)

Parhaimmillaan Oahu on varsinainen paratiisi. Upea kokemus kaiken kaikkiaan - enpä olisi ajatellut, että Kanadan vaihto-opiskelun aikana päätyisin lomailemaan Havaijille?